Ulkona sataa lunta. Se on omituisesti jopa hypnoottista ja sitä saattaa jäädä katsomaan pitkäksikin aikaa. Itselleni tulee tämä haaveileva uni jonka näen silloin tällöin. 

Seison sakeassa lumisateessa ja saan ehkä elämäni lämmittävimmän suudelman kun lumisade piilottaa meidät muulta maailmalta ja antaa meille mahdollisuuden uppoutua vain tunteisiin hetkeksi. Ehkä monet vuodet ilman minkään sortin romantiikkaa ovat sitten saaneet minut haaveilijaksi jostain maailmaa suuremmasta romenssista. En sitten tiedä. 

Näen romantiikan jokapäiväisenä asiana. Ne pienet katseet, hymyt ja pienet kosketukset kuten kädestä pito. Ne kertoo jo paljon jos ihminen välittää oikeasti susta. Tätä ei koskaan ollut avioliitossani. Exäni halusi pitää kädestä ja pussailla vain jos oli muita paikalle, näyttäen lähinnä että olin hänen omaisuuttaan. Jaksoin sitä melkein kaksi vuotta. Loppujen lopuksi vain väsyin että en saanut sitä mitä tarvitsin, huolenpitoa ja rakkautta. Sain vain masennuksen ja elämäni pois raiteiltaan. Nyt kolmen vuoden jälkeen pahimmista tapahtumista, voin sanoa että uskallan taas uneksia. Uskallan haluta jotain muutakin kuin ainaisen yksinolon joka toimi suojakilpenäni kun kaikki kaatui. Uskallan haaveilla että tuolla jossain on vielä se mies joka rakastaa minua juuri siksi että minä olen minä. Juuri siksi että saatan olla hieman omituinen ja näkee sen omituisuuden joka huutaa apua masennuksen alta, kertoen, että minä olen vielä täällä.