Mitä tapahtuu sitten jouluna? Ihmiet menee viettämään aikaa perheidensä kanssa, saa lahjoja ja kaikki on hyvin. Tai näin sitä ainakin luulisi kaikkien tekevän. Mutta miten on ne yksinäiset ihmiset joilla ei ole ketään jonka kanssa viettää joulua? Kuulun itse tähän yksinäiseen kastiin. Viimeiset kolme vuotta olen vain ollut yksin joulut ja niistä on lähtenyt se läheisyyden merkitys pois kokonaan. Mikä on idea yrittää juhlia yksin? 

Tänä jouluna olin äitini luona kyllä, me menimme myös äidin työpäivän jälkeen syömään hänen kaverilleen jossa oli hänen perheensä mukana. Tuli lähinnä sellainen olo että kuokkisi jossain missä ei pitäisi olla. Ihmiset olivat ihan mukavia ja kaikkea, mutta silti tuli semmoinen olo että ei sinne kuulunut. Äiti oli puolinukuksissa 2 päivän työrupeaman jälkeen ja yritä siinä sitten olla sosiaalinen ihmisille joita et oikeastaan tunne laisinkaan. 

On ihanaa että sai mennä jonnekkin jouluksi mutta, ainoa ongelma sen kanssa juurikin on tämä että tulee vain vaivaantunut olo kun katselee muiden avaavan lahjojaan ja itse istut siellä ajatellen, vielä lapsena saaneesi sellaisia. En aikuisuuteeni siirtyessä ole saanut joululahjoja, saati synttärilahjoja. Rakastin ennen juhlia, mutta yksin olevan on hankala mitään juhlia. Osta itsellesi lahja? Pidä hauskaa keskenäsi? Onhan se ihan jees omalla valinnalla mutta ei silloin kun elämä siihen ajaa. 

Muistan tyttäreni ensimmäisen joulun, jopa oman eksäni käyttäytymisen niissä. Olin hankkinut kaikille osanottaville lahjat, lapsille varmasti eniten. Mutta en muista että eksäni olisi näihin mitenkään osallistunut. Tosin, eipähän hän viitsinyt edes synttärilahjoja hankkia. Kyllä hän oletti kaiken saavansa mutta muille kun olisi jotain pitänyt tehdä, ei, se ei tullut hänen pieneen mieleensäkään. Muistan ensimmäiset synttärini sen jälkeen kun olin tullut äidiksi. Mitä minä tein, olin siivoamassa asuntoa tyttären ensi viikonlopun 1 vuotissynttäreitä varten kun eksäni oli painelemassa puolta tamperetta contapahtumassa. Se sattuu vieläkin ajatella. Tulin siihen tulokseen että kun ei odota mitään enää, ei myöskään pety. Mutta kyllä se silti surulliseksi tekee kun kukaan ei edes lähetä viestiä juhlina. 

Voin sanoa että kyllä kaikki pikkuhiljaa v'ähän paremmaksi näyttää suuntaavan minun kohdallani. Olen saanut poikaystävän, hän lähetteli viestejä illastaan ja kyseli omia kuulumisiani. Ainoa mikä on sitten se hiukan surulliseksi tekevä osa, on se että välimatka on niin pitkä, että emme nåäe kovin usein. Hän ei ole täällä silloin kun oikeasti maailma tuntuu potkivan niin pahasti että haluasi vaan halata toista ja itkeä sydämmensä kyllyydestä. Ja kyllä, näitä itkukohtauksia tulee minullekin, vaikkakin, ne ovat niitä hiljaisia joita ei sitten voi päästää kokonaan ulos. Olen vieläkin masentunut, sen verran tiedän, mutta otin itseäni niskasta sen verran kiinni että voin tehdä jopa asioita. Uskallan jopa hieman haaveilla paremmasta elämästäkin.