Mitä tapahtuu sitten jouluna? Ihmiet menee viettämään aikaa perheidensä kanssa, saa lahjoja ja kaikki on hyvin. Tai näin sitä ainakin luulisi kaikkien tekevän. Mutta miten on ne yksinäiset ihmiset joilla ei ole ketään jonka kanssa viettää joulua? Kuulun itse tähän yksinäiseen kastiin. Viimeiset kolme vuotta olen vain ollut yksin joulut ja niistä on lähtenyt se läheisyyden merkitys pois kokonaan. Mikä on idea yrittää juhlia yksin? 

Tänä jouluna olin äitini luona kyllä, me menimme myös äidin työpäivän jälkeen syömään hänen kaverilleen jossa oli hänen perheensä mukana. Tuli lähinnä sellainen olo että kuokkisi jossain missä ei pitäisi olla. Ihmiset olivat ihan mukavia ja kaikkea, mutta silti tuli semmoinen olo että ei sinne kuulunut. Äiti oli puolinukuksissa 2 päivän työrupeaman jälkeen ja yritä siinä sitten olla sosiaalinen ihmisille joita et oikeastaan tunne laisinkaan. 

On ihanaa että sai mennä jonnekkin jouluksi mutta, ainoa ongelma sen kanssa juurikin on tämä että tulee vain vaivaantunut olo kun katselee muiden avaavan lahjojaan ja itse istut siellä ajatellen, vielä lapsena saaneesi sellaisia. En aikuisuuteeni siirtyessä ole saanut joululahjoja, saati synttärilahjoja. Rakastin ennen juhlia, mutta yksin olevan on hankala mitään juhlia. Osta itsellesi lahja? Pidä hauskaa keskenäsi? Onhan se ihan jees omalla valinnalla mutta ei silloin kun elämä siihen ajaa. 

Muistan tyttäreni ensimmäisen joulun, jopa oman eksäni käyttäytymisen niissä. Olin hankkinut kaikille osanottaville lahjat, lapsille varmasti eniten. Mutta en muista että eksäni olisi näihin mitenkään osallistunut. Tosin, eipähän hän viitsinyt edes synttärilahjoja hankkia. Kyllä hän oletti kaiken saavansa mutta muille kun olisi jotain pitänyt tehdä, ei, se ei tullut hänen pieneen mieleensäkään. Muistan ensimmäiset synttärini sen jälkeen kun olin tullut äidiksi. Mitä minä tein, olin siivoamassa asuntoa tyttären ensi viikonlopun 1 vuotissynttäreitä varten kun eksäni oli painelemassa puolta tamperetta contapahtumassa. Se sattuu vieläkin ajatella. Tulin siihen tulokseen että kun ei odota mitään enää, ei myöskään pety. Mutta kyllä se silti surulliseksi tekee kun kukaan ei edes lähetä viestiä juhlina. 

Voin sanoa että kyllä kaikki pikkuhiljaa v'ähän paremmaksi näyttää suuntaavan minun kohdallani. Olen saanut poikaystävän, hän lähetteli viestejä illastaan ja kyseli omia kuulumisiani. Ainoa mikä on sitten se hiukan surulliseksi tekevä osa, on se että välimatka on niin pitkä, että emme nåäe kovin usein. Hän ei ole täällä silloin kun oikeasti maailma tuntuu potkivan niin pahasti että haluasi vaan halata toista ja itkeä sydämmensä kyllyydestä. Ja kyllä, näitä itkukohtauksia tulee minullekin, vaikkakin, ne ovat niitä hiljaisia joita ei sitten voi päästää kokonaan ulos. Olen vieläkin masentunut, sen verran tiedän, mutta otin itseäni niskasta sen verran kiinni että voin tehdä jopa asioita. Uskallan jopa hieman haaveilla paremmasta elämästäkin.

Se hetki kun olet eronnut kaokosuhteesta jonkun kanssa ja kuuntelet viikosta toiseen kuinka paska ihminen olet. Olet aina niin ilkeä, vaikka ilkeys tuli vasta viimeisenä viikkona. Olet antanut tietyn henkilön manipuloida mielipiteitäsi vaikka et ole edes puhunut kyseisen ihmisen kanssa pariin kuukauteen ollenkaan. Muutuit kun sait omaa tahtoa tarpeeksi sanoa ei. Et koskaan tehnyt mitään heidän kanssaan vaikka olit kaiken hereillä olo ajan skypessä puhelimessa henkilön kanssa kun olit hereillä.

Jotenkin tämä kaava on toistunut omien suhteiden kanssa aina. Niin kauan kuin olet toisen ehdottomassa kontrollissa ja teet kuin ns. parempi puolesi käskee, kaikki on hyvin. Mutta auta armias jos osoitat edes vähän omaa tahtoa, helvetti pääsee irti. Jos vietät aikaa kaverin kanssa, flirttailet näiden kanssa ja yrität automaattisesti antaa heidän tulla painamaan sinua, vaikka kyse olisi vain kaverista joka ei ole mitään muuta kuin kaveri.

En ole ikinä ymmärtänyt liiallista mustasukkaisuutta, halua kontrolloida toisen tekemisiä niin täysin että he eivät voi olla kun mustasukkaisen kumppanin seurassa ilman että helvetti pääsee irti. Pieninkin tapahtuma voi laukaista tämän... Joku kesällä kehuu mekkoasi nätiksi, hymyilee ja sitten oletkin jo muka flirttaillut toiselle jos vain nätisti kiität kohteliaisuudesta. Nämä henkilöt käyttävät epävakaata olotilaasi hyväksi, mukauttaen sinut ajattelemaan että olet aina väärässä, aina teet kaiken väärin. Hän pelastaa sinut koska eihän kukaan mua sinua haluaisi muutenkaan. 

Totuus on, että moni muukin haluaisi juuri tämän henkisesti pahoinpidellyn henkilön ja pitää huolta hestä. Kohdella heitä kuin jumalia, hukuttaa hellyyteen. Touda hitaasti esiin sen vahvan persoonan sen kaiken hakatun paskan takaa. Kaikilla on tuolla jossain se joku joka oikeasti haluaa auttaa sua, pelastaa sut siltä mitä sulle on käynyt.

Vielä joku päivä sä puhkeat kukkaan, tulet kauniimmaksi kuin yksikään muu.

Olen nyt ollut äitini luona tukena noin pari viikkoa. Äitini aviomies kuoli noin neljä kuukautta sitten yliajon uhrina. Olen iloinen huomatessani että hän hymyilee enemmän jo nyt. En voi edes kuvitella kuinka pahalta voi tuntua menettää ihminen niin lopullisesti. Koska silloin kun erotaan ihmisestä, se tapahtuu syystä ja kuitenkin tiedät että ihminen on vielä hengissä. Voit vielä palata kaikkeen jos tapahtumat suovat sen. Voit kysyä heiltä mitä heille kuuluu. Menetin isäni, olkoonkin vain isäpuoli mutta hän oli enemmänisä minulle kuin biologinen isäni olisi voinut olla. Luulen että mieleni ei ole vieläkään käsittänyt wttä hän ei enää ole. Mua kaduttaa että en käynyt useammin, soittanut useammin. Mutta nämä on näitä, mistä kukaan olisi voinut tietää että joku kännikuski päättää ajaa isäni päälle autolla juurikin kun hänen lomansa töistä alkavat. Tuntuu pahalta että yliajaja ei ole vieläkään saatu kiinni. Tämä taas omasta mielestäni kertoo että joko ihminen on ollut pahasti sekaisin kyseisellä hetkellä tai sitten tykkää vaan ajaa ihmisten päälle. Kummin vain, se ei ole okei. Kyseinen ihminen on tappanut jonkun, tietoisesti tai tiedostamattaan. 

Ensimmäinen näkemiseni isäpuoleeni oli joskus kun asuin vielä kuudennen luokan lopulla helsingin hermannissa. Tulin omasta huoneesta pihalle ja livahdin ulos melko nopeasti koska hän sattui olemaan äitini sängyssä aataminasussaan. Äitini soitti siitä jokunen tunti myöhemmin ja sanani olivat: Voitko kertoa sille Samuli Edelmanilles että laittaa vaatteet päälle?

Minun täytyy nostaa hattua isäpuolelleni. Hän jaksoi ja rakasti minua kuin omaa lastansa. Olin helvetin hankala teini, varsinkin kun muutimme hermannista vantaalle hänen luoksensa. Ei sillä että en olisi hyväksynyt häntä isakseni. Suutuin koska jouduin muuttamaan paikasta pois jossa olin ensimmäistä kertaa elämässäni saanut kavereita, koulukiusaus ei edes alkanut. Olin ekaa kertaa elämässni normaali lapsi jolla oli jopa kavereita. Tein jopa koiranulkoilutushommia saadakseni taskurahoja jottei niitä tarvinnut äitiltä pummia koko ajan.

Alkuaika vantaalla sitten. Menin uuteen kouluun. Ajauduin seuraan joka häikäilettömästi käytti hyväkseen kiltteyttäni ja miellyttämisenhalua ja halua kuulua joukkoon. Yritettiin saada mut jopa anta,maan neitsyys jätkälle josta en edes pitänyt. Siinä vaiheessa tosin osasin sanoa ei, koska en halunnut, seksi hirvitti minua 12 vuotiaana. Tuli myös tämä kerta että urpot ryöstivät meidän lähipubin ja yrittivät saada mut lavastettua syylliseksi. Olin ollut koko kyseisen ajan kotona. Seuraavana päivänä mulle dumpattiin helvetillinen määrä alkoholia reppuun josta äitini sitten löysi ne. Alkoihan siitä vasikan huutelu koulun käytävillä ja viimeisin pisara äidilleni ja isäpuolelleni sitten oli että toin kaverin hakattuna kotiin koska mulle piti välittää viesti että noin käy seuraavaksi mulle.

Tästä seurasi että isäpuoleni sai jotenkin houkuteltua tämän isoimman idiootin myyrmannin parkkihalliin. Siellä seisoin kolmen kaverini kanssa ja katsoin kun äitini ja isäpioleni nappasivat jätkää niskasta ja raahasivat autolle. Siinä vaiheessa kun takaluukku aukesi, rupesi tämä kaverini hakannut jätkä itkemään, hyvä ettei kussut housuihinsa. Näin jatkui jonkin aikaa kunnes isäpuoleni totesi että jos hän ikinä enää kuuleekaan että jotain pahaa tapahtuu minulle tai kavereilleni, tämän jätkän tai hänen kavereittensa toimesta, hän joutuu autoajelulle todellakin vähän juttelemaan asiosta. Kuinka moni voi sanoa että koulukiusaaminen on hoidettu niin tyylillä pois kuvioista? Koska tämän tapahtuman jälkeen, mua ei huudeltu vasikaksi enää, eikä mun kavereihin koskettu. Sain olla rauhassa mutta ongelmat oli jo kasautunut. Into koulunkäyntiin oli kuollut. Hatkasin kotoa kuin viimeistä päivää. Mutta nostan hattua, faijapuoleni jaksoi kaikki ongelmat, oli tukena äidilleni. 

En varmasti enää ikinä saa isähahmoa äitini joskus tulevista miehistä, siksi, Samulla on erityinen paikka mun sydämmessäni. Se oli mies jonka ei tarvinnut lyödä että viesti ois tullut perille. VIelä me joku päivä nähään.

Ulkona sataa lunta. Se on omituisesti jopa hypnoottista ja sitä saattaa jäädä katsomaan pitkäksikin aikaa. Itselleni tulee tämä haaveileva uni jonka näen silloin tällöin. 

Seison sakeassa lumisateessa ja saan ehkä elämäni lämmittävimmän suudelman kun lumisade piilottaa meidät muulta maailmalta ja antaa meille mahdollisuuden uppoutua vain tunteisiin hetkeksi. Ehkä monet vuodet ilman minkään sortin romantiikkaa ovat sitten saaneet minut haaveilijaksi jostain maailmaa suuremmasta romenssista. En sitten tiedä. 

Näen romantiikan jokapäiväisenä asiana. Ne pienet katseet, hymyt ja pienet kosketukset kuten kädestä pito. Ne kertoo jo paljon jos ihminen välittää oikeasti susta. Tätä ei koskaan ollut avioliitossani. Exäni halusi pitää kädestä ja pussailla vain jos oli muita paikalle, näyttäen lähinnä että olin hänen omaisuuttaan. Jaksoin sitä melkein kaksi vuotta. Loppujen lopuksi vain väsyin että en saanut sitä mitä tarvitsin, huolenpitoa ja rakkautta. Sain vain masennuksen ja elämäni pois raiteiltaan. Nyt kolmen vuoden jälkeen pahimmista tapahtumista, voin sanoa että uskallan taas uneksia. Uskallan haluta jotain muutakin kuin ainaisen yksinolon joka toimi suojakilpenäni kun kaikki kaatui. Uskallan haaveilla että tuolla jossain on vielä se mies joka rakastaa minua juuri siksi että minä olen minä. Juuri siksi että saatan olla hieman omituinen ja näkee sen omituisuuden joka huutaa apua masennuksen alta, kertoen, että minä olen vielä täällä.

Ilta sinänsä mielenkiintoinen. Olen ollut äidillä viime aikoina. Sillä on vähän rankempi kuukausi isäpuoleni kuoleman jälkeen. Onhan tää tällaisen 3 vuoden ilman elämää olon jälkeen ihan mielenkiintosta. Jpoutuu jopa sosialisoimaan ilman internettiä. Tosin, tunnen jopa olevani valmis tähän, elämään. 

On tullut jopa annettua puhelinnumero pelikaverille. Se puhuu mulle niin nätisti että pieni toivo herää että ehkä mulla on mahis ihan oikeesti jopa rakastua. Tosin, tää epäluulo ihmisiä kohtaan myös hankaloittaa sitä. Olihan ihana eksäni loppujen lopuksi tappanut multa sosiaalisen elämän kokonaan. Mutta tämä ihanuus sitten. kukaan ei ole mulle ikinä niin kauniisti puhunut saati kirjoittanut. Ja lupaa olla mun tukena hankalina aikoinakin. Tosin, mistään vakavammasta kuin pienestä viestittelystä voi vielä mitään sanoa kun pitää herranen nähäkin ensin. Mutta, ehkä tää tästä alkaa, pikkuhiljaa.